Haltian kantaaottava Jälki-näyttely tuo esiin ihmisen luontoon jättämien jälkien tuhoa, mutta antaa toivoa
Luontokeskus Haltian Jälki-näyttelyssä pääsee käsittelemään ympäristöahdistustaan. Felix Siivonen avaa näyttelyarviossaan Jälki-näyttelyn herättämiä ajatuksiaan.
Ympärillämme luonnossa on monenlaisia mittakaavoja. On yötaivaan revontulia, jotka syntyvät auringon pommittaessa hiukkasilla maapallon magneettikenttää. On siitepölyisiä kimalaisia keräämässä kukkien mettä. Jossain näiden välissä on ihminen, jonka olemassaolo ja toiminta näkyvät nykyään käytännössä jokaisessa mittakaavassa planeetallamme.
Kuva: Grethe Lindseth
Espoon Nuuksion kansallispuiston reunamilla sijaitsevan Luontokeskus Haltian Jälki-näyttelyssä luontokuvien tarkennuspisteessä on tällä kertaa ihminen – ei niinkään itse kuvissa vaan kuvaajana, kokijana ja katsojana.
Neljänkymmenen pohjoismaalaisen naisluontokuvaajan yhteistyön lähtökohta on ollut tarkastella sekä luonnon kauneutta että ihmisen toiminnan jättämien jälkien rumuutta ja tuhoa. Ristiriidan synnyttämää ahdistusta, tai omaa ympäristöahdistusta, voi käsitellä yhdessä kuvaajien kanssa.
Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Jälki-näyttelyssä kuvia ja tietoa on paljon suhteessa Haltian pienehköön vaihtuvien näyttelyiden tilaan. Ripustettavaksi on valittu vain pieni osa. Suurin osa esitetään vaihtuvana projisointina tilan viimeisessä huoneessa. Ainutlaatuista ja ansiokasta näyttelylle onkin sen runsaus ja kuva-aiheiden monipuolisuus.
Kuva: Eva Frisnes
Vierekkäin ovat esimerkiksi kuvat vanhoista sammaleen peittämistä autonromuista metsässä sekä kutistuvan elinpiirin takia ahdinkoon ajautuneesta ketunpennusta. Monista kuvista löytyy myös absurdeja ja koomisia piirteitä. Kuka heitti vanhoja kenkiä metsään vuosikymmeniä sitten? Miksi?
Monimutkaisempien kysymysten ääreen näyttely pääsee kuitenkin vasta viimeisen huoneen pyörivässä esseemäisessä kuvaesityksessä. Luonnon muuttuminen ei aina ole seurausta ihmisen pahuudesta, vaan jostain, mikä tuntuu meille niin kovin luonnolliselta kehitykseltä.
Kuva: Anne Øverås
Mieleen jää erityisesti kuva Roxy-hevosesta seisomassa jääräpäisesti moottoritien ylikulkusillalla. Ihmisen rakentamasta tuulisesta sillasta on tullut tienoon ainoa paikka, jossa hyttyset ja kärpäset eivät ole riesana.
Yhtä moniulotteista ongelmaa käsittelee esimerkiksi kuva kukkulalla seisovasta vanhasta puutalosta ja sen yli kulkevasta voimalinjasta. Kaksi ihmisen tarvitsemaa asiaa, kaksi jälkeä. Toinen niistä kuitenkin hajoaa ajan myötä, toinen ei.
Kuva: Margareta Cortés
Jälki-näyttely ei tarjoa juurikaan uutta tietoa, eikä pelkkä tieto tunnu aina riittävän tunteiden heräämiseen. Ympäristöahdistus on jotain aistittavaa. Jos näyttelyä ennen tai sen jälkeen käy retkellä keskellä Nuuksion kansallispuistoa ja yli lentävän lentokoneen jyrinä rikkoo metsän hiljaisuuden, tuntuvat näyttelyn kysymykset luissa asti.
Sanotaan myös, että tieto voi johtaa toimintaan. Jälki-näyttelyn tärkeä periaate on, että toiminta auttaa ympäristöahdistukseen. Näyttelyn lopussa yksi kokonainen seinä on täytetty erilaisilla vinkeillä, joilla omaa ekologista jälkeään voi pienentää. Seinäteksteistä voi valita itselleen sopivia tapoja ahdistuksen purkamiseen toiminnaksi. Vaikka toteutuksesta tulee mieleen karkkihylly, voi ympäristöahdistustaan kuitenkin helposti lähestyä pienillä ja itselleen sopivilla tavoilla.
Lopussa hauska ja tärkeä yksityiskohta on tilaan rakennettu äänestyskoppi. Siellä voi kirjoittaa viestin toimitettavaksi tuleville kansanedustajille. Toimintaa tarvitaan kaikissa ihmisenkin mittakaavoissa, aina yksilön arjesta valtioiden pitkän ajan kotimaiseen ja kansainväliseen politiikkaan.
Jälki-näyttely jättää toiveikkaan olon. Ihminen on ja voi olla aktiivinen toimija, ei pelkästään luonnon ja sen muutosten passiivinen tarkkailija.
Kuva: Liv-Randi Lind
Jälki-näyttely
- 3.11.2018–12.5.2019
- Luontokeskus Haltia, Espoo
- Haltia on tuottanut näyttelyn yhteistyössä BioFoto Finland -yhdistyksen sekä ympäristötutkija Panu Pihkalan kanssa.
- Haltian jälkeen näyttely lähtee kansainväliselle kiertueelle.