2.12.2022

Siidan uusi perusnäyttely on kunnianosoitus saamelaiskultuurille ja sen monimuotoisuudelle

Siidan uuden perusnäyttelyn valokuvat, videot ja esineet muodostavat mykistävän kauniin kokonaisuuden ja museokävijän on vaikea päättää, mihin katseen kohdistaisi. Kuva: Krista Ylinen.

Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidan uusi perusnäyttely, Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme avaa ja tulkitsee maiseman kerroksia saamelaisen kulttuuriympäristökäsitteen kautta. Näyttelyarvio on julkaistu MUSEO-lehden numerossa 4/2022.

Saamelaismuseo Siidan ja Kansallismuseon monivuotisen yhteistyön ansiosta Kansallismuseon yli 2000 saamelaisesineen kokoelma palautettiin Saamenmaalle syksyllä 2021. Lokakuussa 2022 Euroopan komissio ja kulttuuriperintöjärjestö Europa Nostra palkitsivat kulttuuriperinnön palauttamisen eli repatriaation korvaamattomana tekona Euroopan kulttuuriperinnön turvaamiseksi.


Repatriaatio tunnusti alkuperäiskansan oikeuden omaan historiaansa ja omiin esineisiinsä

Repatriaatioprosessi oli sekä suomalaisessa että kansainvälisessä mittakaavassa merkittävä. Sen eri vaiheisiin osallistui lähes 300 saamelaista tutkimalla esineitä, perehtymällä niiden valmistustekniikoihin ja osallistumalla kesäkuussa 2022 avatun Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme -näyttelyn esineistön valintaan.


Palautetut, ja nyt Saamelaismuseo Siidassa esillä olevat esineet on kerätty vuosina 1830–1998. Kuva: Ville-Riiko Fofonoff.

Repatriaatio tunnusti alkuperäiskansan oikeuden omaan historiaansa ja omiin esineisiinsä. Palautetut, ja nyt Saamelaismuseo Siidassa esillä olevat esineet, oli kerätty vuosina 1830-1998. Keräilijöinä, tai alkuperäiskansanäkökulmasta varastajina toimivat kielitieteilijät, matkailijat, papit ja virkamiehet.

Saamelaiskäsitöiden eli duodjin taitaja ja opettaja Heini Wesslin totesi Helsingin Sanomien haastattelussa muualla kuin Saamenmaalla esillä olevien esineiden olevan vain kuori, jolla ei ole yhteyttä alkuperäänsä. Palautuksen myötä myös saamelaisesineiden merkitys ja saamelaisten yhteys niihin palasi.

Tässä kontekstissa onkin kiinnostavaa, että Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme -näyttely kertoo repatriaatiosta ja sen merkityksestä koko kansalle vain rivien väleissä ja sivulauseissa.



Siidassa on sekä visuaalisesti että audiovisuaalisesti vaikuttavat sisätilat. Kuva: Krista Ylinen.

Luontokeskuksen suuret valokuvapinnat näyttävät sulkevan saamelaiset hellästi syliinsä

Näyttelytiloihin saapuessa näkee ensimmäiseksi valtavan mammutin. Valinta aloittaa näyttely jääkaudesta on yllättävä. Ovatko saamelaiset samanlainen, sukupuuttoon kuoleva näyttelyesine kuin mammutti? Hyppäys 10 000 vuoden takaa viimeisiin vuosisatoihin tapahtuu nopeasti ja jääkauden muovaamista maanmuodoista edetään pian pyyntikuoppiin ja asutuksen jäänteisiin.


Valokuvat, videot ja esineet muodostavat mykistävän kauniin kokonaisuuden. Kuva: Krista Ylinen.

Videoinstallaatiolla havainnollistetaan saamelaisen elämäntavan vuotuiskiertoa ja yhteyttä ympäristöön. Se, mikä ulkopuoliselle saattaa näyttäytyä koskemattomana erämaana onkin itse asiassa tunnettu ja merkityksellinen osa saamelaista kulttuurimaisemaa. Vaarat, järvet ja kurut ovat saaneet nimensä niiden käyttötarkoituksen mukaan, eikä paikkojen suomennos useinkaan riitä kertomaan alueen historiasta tai nykyisyydestä.

Tila, johon päänäyttely avautuu, on henkeäsalpaava. Sitä ympäröivät koko seinän kokoiset kuvat Saamenmaalta ja onkin vaikea päättää, mihin katseen kohdistaisi. Valokuvat, videot ja esineet muodostavat mykistävän kauniin kokonaisuuden. Luontokeskuksen suuret valokuvapinnat näyttävät sulkevan saamelaiset hellästi syliinsä.

Saamelaisesta elämäntavasta kerrotaan näyttelyssä Saamenmaan kahdeksan vuodenajan kautta. Vuodenajat esitellään kuukausien ja niiden saamenkielisten nimien avulla. Näyttelyn esittelyteksteissä luvataan pohtia, miltä vuodenajat ja luonto näyttävät nyt ja tulevina vuosina, mutta katsojana jään kaipaamaan enemmän.

Näyttelyllä olisi tuhannen taalan paikka kyseenalaistaa, onko kahdeksaa vuodenaikaa enää mahdollista erottaa toisistaan. Vihreää kolonialismia eli Saamenmaalle suunniteltuja energiahankkeita ei käsitellä juuri lainkaan. Siidan luontokeskusta ylläpitävän Metsähallituksen metsähakkuut on piilotettu näyttelytilan takaosaan. Katsojan vastuulle jää tulkita metsähakkuita kuvaavaa animaatiota ja sen merkitystä luontokadolle.


Näyttelyssä on esillä repatriaatiossa palautettuja saamelaisesineitä. Kuva: Ville-Riiko Fofonoff.

Näyttely on kunnianosoitus saamelaiskultuurille, sen kauneudelle ja monimuotoisuudelle

Näyttelytilan keskiosa on varattu Marja Helanderin ja Mauri Lahdesmäen videotaiteelle, Čiske-Jovsset Biret Hánsa Outin eli Outi Pieskin installaatiolle, Anni Rapinojan luonnonmateriaaliteokselle ja repatriaatiossa palautetuille saamelaisesineille. Esillä on saamenkäsitöitä eli duodjia, koruja, saamenpukuja eli gákteja ja saamelaisten arkipäiväiseen elämään kuuluneita ja yhä kuuluvia esineitä. Museovierailija voi tutustua esineisiin katsoen ja kuunnellen. Ingá-Maret Gaup-Juuson, Heidi Gauriloffin, Hildá Länsmanin, Mikkal Morottajan, Wimme Saaren ja Ailu Vallen musiikki kuljettaa museokävijää ajasta ja vuodenajasta toiseen.

Näyttely on kunnianosoitus saamelaiskulttuurille, sen kauneudelle ja monimuotoisuudelle. Se näyttää saamelaiset iloisena, sopeutuvana kansana, joka on selvinnyt rajasuluista ja metsähakkuista huolimatta.


Museovierailija voi tutustua esineisiin katsoen ja kuunnellen. Kuva: Ville-Riiko Fofonoff.

Ymmärrän näkökulmavalinnan. Saamelaisia pidetään monesti valittavana ja riitaisana kansana, joka ei ole mihinkään tyytyväinen. Saamelaismuseo Siida on päättänyt näyttää saamelaisista elinvoimaisen ja ylpeän puolen. Museossa on helppoa olla iloinen ja ylpeä saamelaisuudestaan ja iloita kansansa puolesta.

Kun seuraavana päivänä palaan museoon, kiinnitän huomiota kauneuden lisäksi myös niihin asioihin, joita museo ei näytä. Uupuneita, alkuperäiskansan säilymisen puolesta taistelevia kasvoja. Saamelaisten sivuuttamista meitä koskevassa päätöksenteossa. Vähemmistöstressiä, pahoinvointia ja ylisukupolvisia traumoja. Hylättyjä kaivosalueita ja tapettuja poroja.

Se mikä eilen näytti syleilevän saamelaiskokoelmia, näyttääkin tänään valtaavan näyttelytilan ja pakottavan saamelaiset pieniin lasivitriineihin.

Poistuessani näyttelystä luen otteen Jalvvi Niillas Holmbergin tekstistä: “Entisaikain saamelaisten elämänmuodosta on sanottu, että he eivät jättäneet jälkiä. Jättivät kyllä, mutta ne jäljet ovat jälkeläisten ihon alla. Keho muistaa asioita, joita järki ei muista.”

Se on myös Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme -näyttelyn heikkous. Se onnistuu erinomaisesti kertomaan miltä saamelaisuus näyttää, mutta olisiko museon mahdollista kertoa myös, miltä se tuntuu.




Kuva: Krista Ylinen.
Teksti: Emmi Nuorgam
Juttu on alunperin julkaistu Museo-lehden numerossa 04/2022. Tilaa Suomen ainoa museoalan aikakauslehti kätevästi verkkolomakkeella.


Kerro tästä myös ystävillesi!