Museo-oppaan matkassa: Amoksen vieraana

Pyöreän mahonkisen pöydän ympärillä on neljä empiretyylistä tuolia, joiden selkänojaan on kaiverrettu Apollon-jumalan kuva. Pöytäryhmän yläpuolella on loistaa kattokruunu, jonka kupuun on kuvattu Artemis- ja Isis-jumalattarien tunnukset.

Olemme liikemies ja kulttuurimesenaatti Amos Andersonin entisessä työhuoneessa, Yrjönkatu 27:n viidennessä kerroksessa, Helsingin keskustassa. Kirjahyllyn päällä on rivi valokuvia Andersonin ystävistä, joista monet olivat 1900-luvun alun teatterimaailman tähtiä. Esillä on myös vanha matkagramofini sekä lampun muodossa hehkuva pyhimyspatsas, matkamuisto Italiasta.

Musiikki oli Amos Andersonille tärkeää, ja hän järjesti myös kotikonsertteja. Flyygelin yläpuolella on Angelo Solimenan Madonna, lapsi ja pyhimys -teos 1670-luvulta. Kuva: Katariina Salmi.

Työhuoneen seiniä koristaa valikoima pohjoismaista laatutaidetta, kuten Albert Edelfeltin ja Helene Schjerfbeckin teokset. Wilho Sjöströmin värikäs maalaus Mänty kertoo Andersonin taiteenkeräilyn alkuvaiheista, kyseessä on hänen ensimmäinen teoshankintansa vuodelta 1913.

Tältä näyttää Anna-Maria Wilskmanin suosikkikohde maaliskuussa 2023 avatussa Amos Andersons Hem -museossa. Kotimuseon keskustelu- ja kierrosoppaana toimiva Wilskman on tutkija, jota kiehtoo antiikin mytologia ja ikonografia.

Oppaan työ Amos Anderson Hem -museossa linkittyy monella tapaa Wilskmanin kiinnostuksen kohteisiin, kuten Suomen Rooman instituuttiin. Amos Andersonin lahjoituksen ansiosta Suomen valtio hankki instituutille 1950-luvulla roomalaisen renessanssihuvila Villa Lanten. Paikka on Wilskmanille tärkeä, sillä hän tekee väitöskirjaa antiikin materiaalisesta kulttuurista.

Museossa toimii kierrosoppaiden lisäksi seitsemän keskusteluopasta, joilla kaikilla on oma persoonallinen yhteys kotimuseon isännän monipuoliseen elämään.

”Persoona saa näkyä keskusteluoppaan työssä. Tärkeää on uteliaisuus Andersonin elämää ja kotia kohtaan, halu jakaa tietoa ja oppia uutta”, Anna-Maria Wilskman kertoo.

Amos Andersonin ex libris kertoo hänelle tärkeistä asioista: syntyperästä Kemiönsaarella ja henkisistä arvoista. Latinankielinen teksti saxa loquuntur tarkoittaa ”kivet puhuvat” ja viittaa uskonnollisuuteen. Kuva: Katariina Salmi.

Amos Anderson (1878-1961) oli eräs Suomen menestyneimmistä liikemiehistä ja suurimmista kulttuurimesenaateista. Hän omisti Huvudstadbladetin ja useita arvokiinteistöjä sekä kunnostautui Helsingin Ruotsalaisen teatterin ja useiden kotimaisten taiteilijoiden tukijana. Anderson oli keskiaikaisen taiteen ja antiikin ihailija, jonka kodin esine- ja taidevalinnat kertovat, millaista imagoa vaatimattomasta kemiöläisperheestä yhteiskunnan kermaan noussut mies halusi pitää yllä.

Anderson testamenttasi omaisuutensa ja 400 teosta kattavan taidekokoelmansa perustamalleen Förening Konstsamfundet -yhdistykselle tarkoituksena perustaa kotiinsa taidemuseo. Vuonna 1965 avattu Amos Andersonin taidemuseo toimi Yrjönkatu 27:n tiloissa vuoteen 2017 asti, minkä jälkeen noin 7 000 teokseen karttunut taidekokoelma siirtyi Helsingin Lasipalatsissa sijaitsevan, uuden Amos Rex -museon hallinnoimaksi.

Nyt entisöity kotimuseo kattaa Andersonin työhuoneen, salongin, pylvässalin sekä kappelin, urkuhuoneen ja näyttelytilan.

”Jokaisessa huoneessa on oma tunnelmansa. Koska olemme kotimuseossa, asiakkaat saavat istahtaa tuoleihin ja lukea esillä olevia kirjoja. Täällä saa tutkia ja ihmetellä”, Wilskman kertoo.

Keskusteluoppaan roolissa Wilskman toivottaa asiakkaat tervetulleiksi ja kertoo olevansa käytettävissä, mikäli museokäynti herättää kysymyksiä ja pohdintaa. Keskusteluopas on toimintamuoto, joka kannustaa vuorovaikutukselliseen kohtaamiseen. Parhaimmillaan asiakkaat lähtevät museosta kokemuksestaan virkistyneinä ja halukkaina oppimaan näyttelykohteesta lisää.

"Vastaamme kaikenlaisiin kysymyksiin, joita museokäynti herättää. Kaikkea emme tiedä, mutta mielellämme pohdimme asioita yhdessä vieraiden kanssa."

Hyvä keskusteluopas on Wilskmanin mukaan läsnäoleva, utelias ja kohteestaan innostunut. Hän on helposti saavutettava, vuorovaikutukselle altis ja tilannetajuinen.

”On tärkeää myös ymmärtää, jos museovieras ei kaipaa kontaktia, vaan haluaa kierrellä itsenäisesti.”

Wilskmanille motivaatiota työhön tuo ilo siitä, että on voinut avata vieraille uusia ovia Amos Andersonin maailmaan. Museon yläkerta tuo esille Andersonin hengellisen puolen: Kappeli on sakraali tila alttareineen ja lasimaalauksineen. Uskonto oli Andersonille tärkeää, ja lapsena hän haaveili kanttorin urasta. Muistona siitä museossa on Andersonin rakennuttamat komeat urut, joita hän aikoinaan yksityisesti soitti.

Amos Anderson oli verkostoitumisen mestari, ja teekutsut olivat eräs tapa edistää seuraelämää. Teeastiasto on löytö Andersonin maaseutukartanosta, Söderlångvikista. Kuva: Katariina Salmi.

Eräs Andersonin menestyksen salaisuuksista oli hänen kykynsä verkostoitua. Vuorineuvoksen ja kunniatohtorin tittelit ansainnut mies loi hyvät suhteet yhteiskunnan yläluokkaan, ja hän järjesti usein juhlia niin kotonaan kuin silloisessa Ravintola Royalissa. Museon salongissa, flyygelin päällä komeilee kuva vuoden 1937 presidenttipäivällisistä, joissa Andersonin vieraina olivat presidentti Kallio puolisoineen sekä ministereitä ja kulttuurivaikuttajia.

Teatterilla oli erityinen merkitys Andersonille, ja Ruotsalainen teatteri näyttelijäseurueineen oli hänelle tärkeä kulttuurielämän keskus. Museon näyttelytilassa on esillä valtiollisten kunniamerkkien lisäksi teatterilehtiä sekä kirje läheiseltä ystävältä, ruotsalaisnäyttelijä Mona Mårtensonilta.

Poikamiehenä pysyneen Anderssonin yksityiselämä on jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, sillä hän määräsi yksityissihteerin tuhoamaan merkittävän osan kirjeenvaihtoaan kuolemansa jälkeen. Andersonin persoona kiehtoo, ja parhaillaan hänestä ollaan tekemässä sekä näytelmää että dokumenttielokuvaa.

Entä mitä keskusteluopas kysyisi kotimuseon isännältä, mikäli saisi mahdollisuuden?

”Haluaisin tietää, mitä taide ja kodin esineet Amokselle merkitsivät. Kuinka paljon ne olivat häntä itseään varten, ja kuinka paljon hän ajatteli niitä statussymboleina”, Wilskman miettii.

Teksti: Maarit Piippo
Kuvat: Katariina Salmi

Juttu on alunperin julkaistu Museo-lehden numerossa 02/2023.