Lataa uusi Museokortti-sovellus! Vanha sovellus on poistunut käytöstä. Lue lisää

25.12.2020

Magnus Enckellin tunnetuimpiin teoksiin kuuluu Heräävä fauni (1914). Kuva: Kansallisgalleria

Magnus Enckell – salatun intohimon sateenkaarimaalari

Magnus Enckell oli kultakauden taiteilija, jonka avoimen eroottisista miesmaalauksista ei voinut puhua ääneen. Ateneumin suurnäyttely esittelee taiteilijan tuotannon kattavasti ja tuo hänet esiin kulttuurielämän monipuolisena vaikuttajana. Juttu on julkaistu aikaisemmin MUSEO-lehden numerossa 04/2020.


Omakuva on vuodelta 1891. Kuva: Tampereen taidemuseon kokoelmat


Salaperäiseksi jäänyt Magnus Enckell (1870–1925) oli sivistynyt maailmankansalainen, joka eristäytyi ajoittain seuraelämästä ajautuen alakuloon ja yksinäisyyteen. Ankara itsekritiikki sai hänet tuhoamaan teoksia, joihin hän ei ollut tyytyväinen. Enckell näytti itsestään vain sen, minkä halusi nähtävän.

Päättäväinen piirustusoppilas esitteli töitään Albert Edelfeltille, josta tuli tärkeä mentori ja suojelija. Ylioppilaaksi päästyään Enckell hakeutui Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, mutta kirjoitti pian äidilleen opetuksen uutuudenkiiltävässä Ateneumissa olevan ”niin äärimmäisen, niin uskomattoman kurjaa”. Enckell päätyi keskeyttämään opintonsa ja etsi opiskelijatovereineen yksityisopettajan.

Oman tien kulkijasta kasvoi kansainvälisesti palkittu taiteilija, jonka luottamustoimiin kuului jäsenyys Suomen taideakatemiassa, Suomen Taideyhdistyksen lautakunnissa sekä puheenjohtajuus Suomen Taiteilijaseurassa vuosina 1915–1918.

Innokasta Euroopan-matkaajaa hidasti vain ensimmäinen maailmansota. Aina apurahan saatuaan Enckell nousi junaan saadakseen vaikutteita maailmalta. Kotimaan viimeiseksi asunnoksi jäi Helsingin Urheilukadun ateljeekoti. Nykyään ateljeeta voi vuokrata kokoustilaksi.

Syksyllä 1925 Ateneumissa nähtiin Enckellin uran kattava retrospektiivi. Kun näyttely siirtyi Tukholmaan, seurasi taiteilija mukana. Laivamatkalla hänelle nousi korkea kuume, joka kehittyi keuhkokuumeeksi. Enckell menehtyi Tukholmassa 26. marraskuuta 1925.


Meri Berghin muotokuva. Kuva: Tampereen taidemuseon kokoelmat.

Meri Berghin muotokuva

Enckellin käyttämä väriasteikko aaltoilee tummanpuhuvasta heleisiin pastellisävyihin. Eri aikakausien työt ovat kuin eri taiteilijalta. Mustan, ruskean ja harmaan sävyistä syntyvän tyylinsä Enckell löysi opiskellessaan Académie Julianissa Pariisissa.

”Sinun tänne lähettämäsi teokset olivat hyvin piirrettyjä, mutta aivan liian yksisävyisiä”, kirjoitti Albert Edelfelt ystävälleen.

Kun Ranskassa omaksuttu väriaskeesi kadotti luonnosta värit, sai Italiaan vuonna 1894 suuntautunut matka ne palaamaan takaisin. Enckell ikuisti serkkunsa kahdeksanvuotiaan Meri-tyttären pian matkalta palattuaan. Teos kuuluukin Enckellin värikylvyn ensimmäiseen aaltoon. Smaragdinvihreän Välimeren vaikutus näkyy väreihin heräävän mekon sinisen ja keltaisen sävyissä.

Edelfeltin kuoltua vuonna 1905 Enckell peri kansainvälisen kulttuurilähettilään roolin ja kuratoi Suomen taiteen näyttelyn Pariisin syyssalongissa kolme vuotta myöhemmin. Odotukset olivat korkealla, mutta uutuudesta viehättyvä ranskalaisyleisö piti suomalaisten töitä vanhanaikaisina ja värittöminä. Vastaanotosta vimmastunut Enckell alkoi määrätietoisesti uudistaa suomalaista maalaustaidetta ranskalaisen värimaalauksen kirkkailla sävyillä.

Enckellin ympärille kerääntynyt taiteilijajoukko piti ensimmäisen yhteisnäyttelynsä Ateneumissa vuonna 1912. Verner Thomén, Ellen Thesleffin, Mikko Oinosen, Yrjö Ollilan, A.W. Finchin ja Juho Rissasen muodostama modernistien joukko tunnettiin ”Enckellin ryhmänä”, kunnes taiteilijoiden lukumäärään viittaava nimitys Septem vakiintui käyttöön.


Suursaaren rantaa vuodelta 1904. Kuva: Tampereen taidemuseon kokoelmat

Suursaaren rantaa

Ulkoilmaa ihannoivan ajan hengessä Enckell innostui purjehduksesta 1900-luvun alussa ja teki pitkiä purjehdusmatkoja ystäviensä seurassa. Useimmat retket suuntautuivat Suomenlahden Suursaareen, joka on nykyään osa Venäjää.

Kesällä 1902 Enckell purjehti ystävänsä Hugo Simbergin kanssa Porkkalaan, josta Enckell oli vuokrannut kalastajatuvan ja Simberg huoneen viereisestä huvilasta. Saaristomaisemien ohella matkalla syntyi useita muotokuvia siropiirteisestä ja lempeäkatseisesta naisesta. Nainen oli Anna Holmlund. Hänen ja taitelijan välille syntyi kesän kestänyt suhde.

Pari asui vaatimattomassa saaristolaismökissä, jonka portaille Enckell ikuisti Annan teoksessa Taiteilijan asunto Porkkalassa. Syksyllä tiet erosivat, mutta seuraavana keväänä Anna synnytti taiteilijalle pojan, Jorgen Magnuksen.

Anna mainitaan Enckellin elämäkerroissa vain ohimennen. Enckell ei vienyt Annaa vihille, vaikka aviottoman äidin ja lapsen asema oli 1900-luvun alussa heikko. Äiti ei voinut kasvattaa lasta, vaan Jorgen adoptoitiin kuusivuotiaana Magnus Enckellin vanhimman sisaren Aina Allénin lapsettomaan perheeseen.

Teoksessa Lukeva poika kuvattu Jorgen Enckell on kuin ilmetty isänsä varhaisessa omakuvassaan. Pojasta tuli tunnettu lääkäri, joka lahjoitti Tampereen taidemuseolle suuren määrän isänsä töitä ennen kuolemaansa vuonna 1989.


Ylösnousemus-freskon alttaritaululuonnos on ajoittamaton. Kuva: Tampereen taidemuseon kokoelmat

Alttaritaululuonnos Ylösnousemus-freskoon

Tampereen Tuomiokirkon taidetta ajatellessa monille tulee ensimmäisenä mieleen Hugo Simbergin seinämaalaukset, vaikka aikalaisten keskuudessa Enckell oli työpariaan tunnetumpi taiteilija. Silloisen Johanneksenkirkon maalaustehtävä annettiin syksyllä 1903 Albert Edelfeltin suosituksesta Enckellille ja Simbergille, joita yhdisti symbolistinen ilmaisu.

Taiteilijat sopivat työnjaosta itse. Enckellin tehtäväksi tuli kymmenen metriä pitkä ja neljä metriä korkea alttarimaalaus Ylösnousemus. Luonnos kylpee väreissä ja valossa, mutta lopullisessa työssä väriskaala on hioutunut hillitymmäksi. Kesäiset purjehdusmatkat lienevät vaikuttaneen vahvaan valotutkielmaan. Tuomiopäivän tunnelma onkin seesteinen ja tyyni kuin meri kauniina kesäpäivänä.

Alttaritaulu valmistui kohun saattelemana vain viikko ennen avajaisia. Arvostelijat pitivät teoksia kirkkoon sopimattomina. Kerrotaan, että monisatapäisen väkijoukko olisi rikkonut paksun tammioven ja murtautunut kirkkoon, mutta sisällä he tyytyivät katselemaan maalauksia hartaana rikkomatta mitään.

Suurin osa kritiikistä kohdistui Simbergin köynnöstä kantavien poikien alastomuuteen ja kunniapaikalle kuvattuun käärmeeseen, mutta aikalaiskirjoittelussa paheksuttiin myös Enckellin alttaritaulun haudasta nousevien miesten lihallisuutta ja alastomuutta. Sittemmin kokonaisuutta on kiitetty symbolismin mestariteokseksi.


Luonnos Fauni-aiheeseen. Kuva: Tampereen taidemuseon kokoelmat


Luonnos Fauni-aiheeseen

Luonnoksessa hahmoteltu Heräävä fauni kuuluu Enckellin tunnetuimpiin töihin. Hahmotelma on rohkeampi kuin lopputulos, joka sekin oli liikaa monelle aikalaiselle. Kriitikoiden oli hankala puhua homoeroottisista töistä, joten niitä kuvailtiin kierrellen ja kaarrellen.

Sanat olivat vaarallisia syytöksiä, sillä homoudesta voitiin tuomita kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki astui voimaan vuonna 1894, jolloin Enckell oli 24-vuotias. Laki kumottiin vuonna 1971, ja virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistui vasta vuonna 1981.

Taiteilijan bi- tai homoseksuaalisuus on nostettu hänen taiteensa tulkinnassa esille vasta 2000-luvun alussa. Vaikka seksuaalisella suuntautumisella ei sinänsä ole merkitystä, on se Enckellistä puhuttaessa avainasemassa avaamassa taiteilijan töiden merkityksiä.

Taiteilijan tunteista tai ystävyyssuhteiden yksityiskohdista on kuitenkin säilynyt vain vihjeitä ja vihjailuja. Jaakko Puokka toteaa vuonna 1949 valmistuneessa väitöskirjassaan Enckellin tunteneen ”varsin vähäistä ulkonaista vetoa kauniimpaan sukupuoleen” ja kuittaa poikakuvien synnyinsalaisuutena olevan ”eräitä varsin persoonallisia piirteitä”.

Sivulauseessa Puokka mainitsee, että ”yksinäisen taiteilijan” Katajanokan-kodin henkilökuntaan kuului ”Italian-matkalta mukana seurannut Giovanni, hyväntahtoinen ja avulias etelämaalainen, joka toimi mallina ja lisäksi hoiti miespalvelijan tehtäviä”. Ehkä Enckell ei sittenkään ollut yksinäinen, seuralaista ei vain sopinut mainita.

Lähteenä on käytetty useita Enckelliin liittyviä tutkimuksia ja näyttelyjulkaisuja.

Enckellin 150-vuotisnäyttely on esillä Ateneumin taidemuseossa 14.2.2021 asti, jonka jälkeen se nähdään Tampereen taidemuseossa 13.3.–23.5.2021.

Teksti: Päivi von Rabenau
Kuvat: Tampereen taidemuseon kokoelmat

Juttu on alunperin julkaistu Museo-lehden numerossa 04/2020.


MUSEO-lehden tarjous museokorttilaisille: Kaksi Museo-lehtitilausta yhden hinnalla

MUSEO on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä museoiden aikakauslehti, joka tarjoaa näkymiä museoiden kulissien taakse, kertoo uutuuksista, kansainvälisistä virtauksista ja tärkeistä keskustelunaiheista museokentällä.

Lue lisää Museokortti-edusta >
Tilaa Museo-lehti >
Museokortti, pääsylippu 300 museoon – lähde vuoden mittaiselle kulttuurimatkalle >

 

Kerro tästä myös ystävillesi!

  • Facebook
  • X
  • Instagram
  • WhatsApp