Timo Kelaranta

Näyttelyni kuvat koostuvat kahdesta osasta, Numeritos-, sekä Silent Lake -sarjan töistä. Numeritos-sarjaa olen työstänyt vuodesta 2019, ja työ sen parissa jatkuu, uskon kuvaavani sitä vielä vuosia.

Silent Lake-sarjan työt valmistuivat vuosina 1980/1986. Kuvasin ensin järven pintaa, mutta lopputulokset eivät vastanneet kokemustani maailmasta. Myöhemmin, vuosien kuluttua rikoin negatiivit tietyn idean mukaan, ja sain näin aikaan kuvien mustat alueet - ja tietynlaisen viestin kuvan ja maailman kohtaamisesta. Silent Lake-sarjan syntymisen aikaan huomasin, että on syytä keskittyä pelkästään kuvan muotoon, sisältöä ei kannattanut miettiä lainkaan. Tästä tuli oma tapani työskennellä, tällä tiellä olen pysynyt.

Toivon että voin tämän tuoreen ja vähän vanhemman sarjani dialogin kautta avata pyrkimyksiäni kuvantekijänä. Olen saanut valokuvaajan koulutuksen, ja toiminut valokuvataiteilijana 1970-luvulta asti, mutta kuvakieleni on kaiken aikaa lähentynyt grafiikkaa ja maalausta, kenties eniten serigrafiaa. Numeritos-sarjan kohdalla lopullinen kuva on yhdistelmä eri aikoina kuvattuja otoksia, joita olen käsitellyt eri tavoin. En kutsu tuoreita töitäni enää valokuviksi, sillä niistä puuttuu valokuvalle ominainen yhteys aikaan ja paikkaan. En toisaalta rohkene kutsua itseäni graafikoksi, sillä en osaa piirtää.

Työnteko alkaa edelleen perinteisen valokuvaamisen keinoin. Tarvitsen sakset, paperia ja kameran, ja tietysti luonnonvaloa. Koetan kuvata niin kauan että pääsen mahdollisimman vapaaseen mielentilaan. Työsuunnitelman on syytä olla joustava, ohjelmallisuudesta vapaa raami, mielikuva joka tarkentuu työnteon kanssa. Sytyke tulee lähes aina taiteen piiristä, toisilta taiteilijoilta, heidän töistään tai tavastaan työskennellä. Koetan muistaa, että on syytä olla se mikä on, syvällinen ja pinnallinen, huolellinen ja huoleton. Parhaiten oppii vahingossa, silloin kun opitut tavat kaatuvat kesken kaiken. Ikään kuin olisi puolivahingossa lausunut väärän mielipiteen, aivan mahdottoman.

Olen kuullut sanottavan, että taiteilija tekee parhaat työnsä nelikymppisenä, mutta rohkenen ehdottaa, että omat parhaani olen tehnyt nyt, kun olen täyttänyt seitsemänkymmentä. Olen kai niin hidas oppimaan. Olin kolmenkymmenen kun pyrin ensi kerran toden teolla edistymään. Tajusin että kysymys on päätöksestä. Tuohon aikaan työskentelyäni leimasi valtava kunnianhimo, mistä taudista pääsee onneksi ajan kanssa eroon. Ikäihmiselle riittää että on suurin piirtein terve, ja että saa viettää päivänsä valitsemansa työn parissa.