Aku-Isä ja Taimi-tytär ihastelemassa värejä Särestöniemen galleriassa.

Matka menneeseen, osa 1:
Reidarin maailma

Tatjan, Akun ja Taimin matka menneeseen alkaa. Perhe matkaa pääkaupunkiseudulta Lappiin ja vierailee Särestöniemi-museossa, joka on Reidar Särestöniemen taiteilijakoti Kittilässä.

Tältä siis todella tuntuu, kun saapuu kotiin. Istuudumme Vanhan Särestön pihamaan puupenkille, kuuntelemme vieressä jylläävän Ounasjoen eloisaa rytmiä ja lämpimissä säteissä kylpevien, kullankeltaisen haapojen havinaa. Taimi-tytär tarkkailee sylistä käsin muurahaisten matkaa nurmella.

Ympäristöämme reunustaa niin talli aittoineen, kuin navetta latoineenkin, ja itse päärakennus sitoo koko pihan kodikkaaseen elonpiiriin. Tämä oli ihastuttavan taiteilijamme, Reidar Särestöniemen, lapsuudenkoti. Tiirailemme joen vierustaa ja kuvittelemme, kuinka Reidarista oli riemullista vahdata auringon eloa sisarustensa kanssa ja kuinka he seurasivat, kun päivä ensimmäisen kerran tarrautui aihkipetäjien latvuksiin joen toisella puolella.

Tunnustelen maata jalkojemme alla ja pohdin, kuinka tämä tienoo todella kertoo omaa mennyttä tarinaansa; Reidarin synnyinkoti oli rakentuntut saamelaisten muinaiselle kotakentälle ja tämä merkittävien tarinoiden jatkumo saa mielen nöyräksi.

Tie tänne tuntuu aina yllättävän pituudellaan – metsätie vaikuttaa loputtomalta, eikä tiellä ole muuta johdattavaa tarkoitusta, kuin itse Särestöniemi. Vielä erikoisempaa, ettei siitä ole aikaakaan, kun paikan päälle oli mahdollista saapua vain ja ainoastaan veneellä, Ounasjokea pitkin.

Ounasjoki olikin Reidarille äärettömän rakas; Reidar sisällytti sen usein taideteoksiinsa ja tätä loistavaa lohenpyyntijokea hän kuvailikin sielunveljekseen. Koko Särestö alueena oli Reidarille tärkeä ja hän sai inspiraationsa suoraan kotiympäristöstään – aiheet olivat aina läsnä, Särestössä oli kaikki. Taide kumpusi siitä syvästä yhteydestä, joka hänellä oli ympäröivään luontoon ja sen eläimiin. Reidarin koko taiteellinen tuotanto onkin syntynyt taiteilijan omassa kotipiirissä.

Pääpirtin vieressä lepää suuri valkoinen kivi, jota ympäröi tarkkaan ja harkitusti aseteltu kivimuuri. Se on Reidarin itsensä rakentama, pyhä muistomerkki entisestä synnyintalosta, joka ennen päärakennusta seisoi Ounasjoen rannalla ja jossa Reidar todella syntyi.

Nyt edessämme kuitenkin näkyy koti, jossa Reidar vietti lapsuutensa. Astumme sisälle ja jo sisäkuistilta tulvii se sama tuttuuden tunne, joka aina sykähtää sisimpään sinne astuessa. Pirtissä pesii lämmin valo ja silmille avautuu hetimmiten takaseinustalle aseteltu näyttävä taskukellokokoelma, joita Reidarin veli mielissään keräili;

”... Etelän ihminen näet huomaa oitis Lappiin saavuttuaan,
ettei täällä ole tarvetta kellolle. Elämä soljuu eteenpäin
ihan rattoisasti vailla aikataulutustakin.”
Anton Särestöniemi

Maalarin maagiset maisemat

Pirtin toisella seinustalla nurkan täyttää jykevä kiviuuni, jonka kylkeen Reidar pienenä poikana piirteli hiilellä ensimmäisiä taideteoksiaan.

Myöhemmin Reidar sai ensimmäiset oikeat vesivärit opettajattareltaan, jolloin Reidarille avautui aivan uusi värien taianomainen maailma. Reidar etsi värejä kivien ja kallioiden pinnalta, hän halusi ikuistaa luonnon rosoisuuden ja eläväisyyden maalauksiinsa.

Reidarille ei ollut läsnä vain jänkien, metsien ja tuntureiden maailma, vaan myös kertomusten maailma, tarinoiden kotiseutu. Perheestä löytyi murteella taiteilevia, kielikuvilla leikkiviä ja kahdessa maailmassa eläviä jäseniä.

Oli niin ennenunien näkijää kuin etiäisten aistijoita, joten monitasoinen, hengellinen ja mielikuviteksellinen maailmankatsomus heijastui myös Reidarin töihin; Reidarin tauluissa kalat eksyvät, pälvet leikkivät, porot tulevat kuuhulluiksi, jaarat lentävät taivaalla, joella voi olla pitsireunat ja kivillä valkoiset patalakit.

Siirrymme Galleriaan, jossa jopa arvon Kekkonen on aikoinaan viettänyt saunailtoja yhdessä Reidarin kanssa. Kelohirsistä rakennettu, jopa hieman mahtaileva näyttelytila antaa Reidarin teoksille niiden ansaitsemansa luonnonhenkisen ja näyttävän lisäyksen.

Rohkeiden väriyhdistelmien tulva ilahduttaa runsaudellaan välittömästi, kuitenkin maanläheisten ja murrettujen sävyjen samalla maadoittaen meidät vahvasti tilaan ja hetkeen. Luonto seuraa meitä sisälle saakka, kaarnaiset ja kelottuneet seinät sekä teosten uniikkius ja villiys välittyy autenttisesti katsojalle.

Taimi-tytär tuntuu myös kuin havahtuvan hetkeen ja kurottelee kiinnostuneena teoksia kohti, tunnustellakseen värien rosoista, kumpuilevaa ja elävää pintaa. Perheemme isä-ukko esittelee tyttärellemme teoksia sylistä käsin ja kierroksen edetessä, yläkerran sauna- ja allastasanteella vahvistuu tunne, että koko pesue haluaisi vain kotiutua tänne tuijottelemaan tauluja, takkatulta, ikkunoista siintävää metsikköä ja joen juoksua.

Levon lehto

Mutta tie vie vielä syvemmälle metsään, josta haarautuu myös tunnelmallinen Runopolku, joka alkaa itse Reidarin itsensä runomuotoisella, riipaisevalla päiväkirjamerkinnällä vuodelta 1972.

Etenemme Reidarin omalle ateljeelle, joka on edellistäkin hirsimökkiä massiivisempi. Täällä toteutui Reidarin luomistyö ja täällä Reidar vietti viimeiset vuotensa.

Sisälläni pirskahtelee lapsenomaista iloa, kun näen koko ikkunan levyiselle puupöydälle rönsyävästi asetellut värit ja siveltimet, notkuvat hyllyt täynnä taidetarvikkeita, maalipurnukoihin heijastuvat auringon säikeet ja koko kauneuden edessä avautuvan suuren näyttämö- ja maalaustilan – mitä ihanin ja inspiroivin näky!

Kiepautan Taimin syliin ja vien hänet suoraan Reidarin omakuvateoksen eteen; Katsopas, rakas, siinä meitä tapittaa takaisin itse mestari! Tyttö vastaa hymyllä ja syventää katsettaan tauluun.

Kuljemme teoksesta toiseen ja en voi olla kummastelematta sitä, että samoja askelia kulki myös Reidar, omine outoine mutta samastuttavine ajatuksineen. Ylhäältä löytyy Reidarin makuukammari, jonne Reidar teetätti lähes yhtä suuren makuusijan Sielu-koiralleen, kuin itselleenkin.

Tältä siis todella tuntuu, kun saapuu kotiin - muualle ei enää kaipaa. Viimeiseksi kurkistan vieraskammariin, jonka seinällä kiikkuu pieni taulu, kuva vanhasta lahoavasta puusta;

”Mutta tuo minua viehättää, tuo toukan kulku puussa...

Miten se on mutkallinen kuvio, kaikkea suunnitelmallisuutta ja järkeä vailla.

Mutta se on kaunis jälki – se on niin kuin tämä ihmisen elämä.”

Reidar Särestöniemi

Astu mukaan matkalle menneeseen seuraamalla muinaisia museoseikkailujamme: Instagram @tattie #matkamenneeseen

Seuraa Tatjan, Akun ja Taimin seikkailua sosiaalisessa mediassa @museokortti-kanavalla tunnisteilla #matkamenneeseen #museoseikkailu2019 #museokortinseikkailija #museokortti #museokierros

Museot.fi -palvelun evästeasetukset

Museokortti kerää ja analysoi käyttäjädataa voidakseen kehittää digipalveluja ja kohdistaakseen sisältöjä, viestintää ja markkinointia. Käytämme ainoastaan toimintamme kannalta oleellisia lisäpalveluja.

Valitsemalla ”OK” hyväksyt, että Museokortti käyttää evästeiden ja pikseleiden avulla kerättyjä tietoja verkkopalvelujensa analytiikkaan, käyttötottumusten mittaamiseen, palvelujen kehittämiseen sekä sisältöjen, viestinnän ja markkinoinnin kohdentamiseen.

Valitsemalla ”En hyväksy” estät Museot.fi -palvelun evästeiden ja pikselien käyttämisen.

Matka menneeseen, osa 1:
Reidarin maailma

Maalarin maagiset maisemat

Levon lehto

Seuraa Tatjan, Akun ja Taimin seikkailua sosiaalisessa mediassa @museokortti-kanavalla tunnisteilla #matkamenneeseen #museoseikkailu2019 #museokortinseikkailija #museokortti #museokierros