Matka menneeseen, osa 3:
Uuden ajan alusta kivikauteen
Tatja, Aku ja Taimi matkaavat menneeseen tällä kertaa eteläisemmässä Suomessa. Seikkailu vie perheen Heinolan kaupunginmuseon Lääninkivalteri Aschanin taloon, Langinkosken keisarilliseen kalastusmajaan sekä luonnon lumojen äärelle.
Poliisimestarin mailla
Aikahyppy menneeseen keskellä kiireistä kaupunkia. Astumme pirteän keltaisista puuporteista kauniiseen puutarhaan ja samalla yli 200 vuotta taaksepäin. Saapuvien vasemmalla puolella näyttäytyy vanha väentupa, jota aikoinaan asuttivat talon rengit ja piiat, vieressä ruoka-aitta ja vastapäätä lato, joka jää epäilemättä itse päätalon varjoon – siellä se on, auringon valossa kylpevä keltainen koti, Lääninkivalteri Aschanin talo.
Pihamaa paistattelee päivää värikkään kasvuston peittämänä, ja lähempää tarkasteltuna huomaamme, että kaikki istutukset ovat hyötykasveja, joita läänkinkivalterin, toisinsanoen paikallisen poliisimestarin, väki aikoinaan käytti niin hyödykseen kuin huvikseenkin. Piha-alueen monipuolinen kasvillisuus kaikkine kirsikka- ja omenapuineen, marjaisine pensaineen, vihanneksineen, juureksineen ja yrtteineen luo elävän tunnun menneeseen aikaan, ja mieli maalailee välittömästi kasvimaille talon piian kuokkimaan maata ja keräämään satoa isäntäväen tarpeisiin - kuten humalaa, joka tuolloin oli tärkeä raaka-aine esimerkiksi oluen valmistuksessa.
Vaan eipä kauaa kaivattu mielikuvitusta värittämään alueen silloista elämää, kun pian päätalon ovenkarmilta meille vilkuttelee kaksi talon todellista palvelustyttöä, piian tamineet yllään. Vilkutukset johdattavat meidät sisälle, ja matka menneeseen voi alkaa.
Lääninkivalterin talo on Suomessa harvinainen sisämaan 1700-luvulta asti säilynyt kaupunkitalo, joka on voitu palauttaa lähes kokonaan alkuperäiseen asuunsa. Talo edustaa tyyliltään rokokoota ja kustavilaisuutta, ja eri ajanjaksojen tyylit on selkeästi havainnoillistettu jättämällä näytille mm. talon tapettien eri kerrostumat. Näemme, kuinka salin seinässä on ollut jopa 20 eri tapettia, ja viimeisenä alta paljastui tuo näyttävä alkuperäinen sininen tapetti, joka olikin erittäin arvokas erityisen värinsä ansiosta - sininen kun oli hyvin harvinainen ja vaikeasti valmistettava väri. Asukkaat kuljettivatkin samaa tapettia talosta toiseen, ja tapetti kiinnitettiin aina uudestaan nauloilla seinään ja vuoat ommeltiin toisiinsa kierrätystä varten.
Siirrymme tarkastelemaan keittiötupaa, jonka seinämä oli säilynyt alkuperäisessä mallissaan; keittiön seinät tehtiin hevosen- tai lehmänlannasta, ja päällys tyyliteltiin maaliroiskeilla. Aschanin talo tuntuu tarjoavan monia muitakin erikoisia piirteitä ja elintapoja menneestä; isännän huoneesta löytyy peruukki, joka aseteltiin tarkoin koristamaan päätä erilaisia pitoja varten. Ikäihmiset myivät tuolloin erikseen hiuksiaan peruukkien valmistusta varten, sillä pehmeä ja hopeanharmaa hius oli juurikin tykätty tyyli porvariston keskuudessa.
Rouvan huoneesta taas löytyi potta, sillä näinä aikoina oli täysin normaali käytäntö käyttää makuuhuoneita käymälöinä – kukaan ei tohtinut ulos pakkaseen, saatika halunnut yöllä kammeta turhaan sängyn viertä kauemmas. Myös sängyt itsessään olivat hämmentävän lyhyitä, kuin pieniä sohvia. Vaikka elettiin järjen ja valistuksen aikakautta ja kirkon ote hiljalleen mureni ihmisten kiinnostuessa enemmän tieteestä, pysyivät jotkin hassunkurisetkin väittämät tiukasti tosina, kuten se, että terveellisintä ihmiselle oli nukkua istualtaan, eikä suinkaan maaten, sillä näin varmistettiin ”nesteiden terve liikkumissuunta kehossa.” Ihmisten lyhyemmästä kasvusta ja omintakeisista uskomuksista johtuen ei porvaristoväkikään siispä osannut kaivata suurempia sänkyjä.
Suuressa salissa on kaunis valkoinen takka on myös alkuperäinen, joka vahvistaa autenttista tunnelmaa. Kyökin puuhellalta löytyy nisuja ja vohveleita, joita varten oli erikseen omat, yksityiskohtaisesti koristellut vohveliraudat. Näinä aikoina kuitenkin juhlaherkuista huolimatta seurue joutui usein mennä nälkäisenä nukkumaan. Niin arki- kuin juhlatunnelman luojana käytettiin kynttilöitä valaisemiseen, joita valmistettiin eläinrasvasta ja vahasta.
Myös nykyään kynttilät syttyvät Aschanin talolla talvisin, sillä tulivahdit saapuvat jouluisin paikalle ja museo on auki kynttilävalaistuksella, kuten ennen vanhaan. Tällöin varmasti piipahdamme uudemman kerran!
Lumoava luonnonoikku
Reitti jatkuu Saimaan syleilyyn ja samoamme syvemmälle metsikköön, jonka uumenissa lepää järkälemäinen luonnonoikku, Kummakivi, jonka arvioidaan vaeltaneen jäämassojen viemänä erityiseen lepopaikkaansa jo noin 12 000 vuotta sitten. Näky on odotukset ylittävä. Mikä ihme, kaunis kummajainen. Huomaamme välittömästi, etteivät kuvat anna oikeutta todelliselle näylle, sillä kiven jättimäisyys yllättää täysin, vaikka oletimme tietävämme mitä odottaa. Hyttysparvien massiivisuus vahvistaa tumman metsän tunnelmaa, ja olo on hieman nurinkurinen – meitä kaartaa hämärä metsikkö ja puut nököttävät ympärillämme vaisuina ja hievahtamatta, kuin tätä kummastusta kunnioittaen.
Tänne ei tuuli yllä, eikä mikään liiku. Täällä, kaukana muusta elämästä, komeilee jättimäinen kivi, joka vaikuttaa ikäänkuin itse valinneen paikkansa. Kiven asento näyttää lähes mietteliäältä, tietoiselta ja varmalta, järkäleen tasapainoitellessa herkän tyynesti ja samalla vankasti leposijansa päällä. Täällä minä olen, elän, ja mietin. Tunnelma miltei luo kivelle oman persoonansa, puhaltaa sille hengen.
Järkäleen selkämys on sammalpeitteeseen peittynyt, ja vielä mystisemmän näystä tekee kiven päällä
kasvava puu! Ylhäällä mättään päällä todella keikkuu mänty, joka jo ainakin 30 vuotta on uteliaana
haparoinut kohti taivasta. Männystäkin aistii omanlaistaan eloa, sillä se on omaperäisesti
kasvattanut itselleen kaksi latvaa, kuin Kummakiven kummalliset kaksoset. Täällä nämä
luonnonihmeet lepäävät, yhteiselossa, rauhassa. Puhutaan, että aikojen saattossa on muutamakin
muuan mies koettanut kiepauttaa Kummakiven kumoon, vaan eipä ole kyennyt. Ja hyvä niin,
annettakoon heille rauha, iäti.
Keisarin kesäkertomuksia
Askel kantaa keisarilliselle kalastusmajalle, jonka kyljessä koski kuohuu eloisasti ja itse hirsitalon
jylhyys ja sen autenttinen arkkitehtuuri todella hämmästyttää kokijaa. Venäjän keisarin omistama
saarialue on kalaisan kosken varrella, jossa keisari hyödynsi hyviä vanhoja kalastusmenetelmiä -
parhaimpina kesinä keisarin venäläiset luottokalastajat nostivat Kotkan koskesta jopa 7 tonnia lohta.
Kalastusmajaa ympäröi monta pientä saarta, ja saarelta toiselle pystyy kävelemään puisia siltoja pitkin. Kosken pauhu täyttää miljöön villillä vapaudella, ja saarelta toiselle hypeltäessä unohtaa itsensä pieneen kuplaan, kauaksi kaupungeista. Mieli siirtyy luonnontilaan, missä on aivan toisenlaista liikkumatilaa. Muutaman kalastajan siluetti seisoo vankasti kosken virrassa, osa ihmisistä istuskelee piknikillä, toiset käyskentelevät saarten metsiköissä.
Kulttuurisen annin lisäksi ilahduttavaa on se, että alue on myös kansallinen kaupunkipuisto, joten ihmisillä on mahdollisuus hyödyntää alueen virkistyspotentiaali ilman museokäyntiäkin. Vaan eihän sitä kukaan malta olla käymättä keisarin nurkkia ihastelemassa, ja sinne mekin suuntaamme.
Tänne Venäjän keisari perheineen piiloutui valtakunnan velvollisuuksilta, suomalaiseen maisemaan. Miljöötä tarkastellessa ymmärtää hyvin, miksi keisari niin kovin ihastui näkemäänsä. Täällä saa olla pieni ihminen, pienine puuhasteluineen. Keisari saattoi itse hakata halkoja pihan edustalla ja käyskennellä vähissä kesävaatteissa huoletta koskenrantaa pitkin, ja köllähtää istumaan iltapäiväksi tutun pyöreän kiven päälle narratakseen kaloja koskesta. Myös keisarittaren huhutaan salaa tiskailleen perheen astioita omaksi huvikseen, ollakseen yhtä muiden kanssa, samoine normaaline ajanviettoineen, vaikka mahtailevasta hirsitalosta löytyikin useampi palvelusneito likaisiin töihin. Kaikki rahvas työ kun oli vakavamielisesti kielletty keisarisväeltä Venäjällä.
Alkuperäiset ja massiivipuiset kalusteet ovat suomalaista käsityötä, erikseen keisarin toiveiden
mukaisesti sisustettuna. On aina erityisen hetken äärellä, kun pääsee koskettamaan jotakin omin
käsin, jota hipaistessa sinkoutuu välittömästi menneeseen aikaan – tälläkin puupenkillä saattoi
keisarin vaimo istuskella iltateellä, hitaiden ajatusten äärellä, laskevan auringon vinossa ja hennossa
paisteessa, katsellen salin valtaissa kakluunissa rauhaisasti kipinöivää takkatulta.
Kivikauden kaikuja
Kierroksemme toinen luontokohde johdattaa meidät takaisin kauas taiteen juurille, muinaisille jäljillemme, Astuvansalmen yli 5000 vuotta vanhoille kalliomaalauksille. Patikoimme hieman alle tunnin verran ihanassa metsikkömaisemassa, jonka reitillä avautuu muutamiakin seesteisiä järvinäkymiä. Annamme maisemille omat hetkensä ja pysähtelemme jatkuvasti haltioitumaan milloin kalliojyrkänteen kielekkeelle, milloin aarnipuiden juurelle, ja milloin rannan tuntumaan, samalla Taimi-tyttären vaipuessa hiljalleen unimaisemiin kantorepussaan. Reitti kalliomaalaukselle onkin jo oma kokemuksensa itsessään ja maalaukset sijaitsevat tarpeeksi mukavan matkan päässä metsän uumenissa luodakseen erähenkisen samoilutunnelman.
Sitten, siinä se on. Suora näkymä tuhansien vuosien päähän menneeseen. Huomaan olevani liikkuttuneempi ja vaikuttuneempi, kuin uskoinkaan. Edessä avautuu jyrkkä kalliorinne, joka kohoaa järvestä yli 30 metrin korkeuteen. On arveltu, että silloinen väki koki kallion pyhänä paikkana sen erityisen ilmentymän vuoksi – kalliomuodostelma muistuttaa jättimäistä päätä, jolla on vahvat, ihmismäiset kasvonpiirteensä, maahan kallistuvat tyynet mutta apeat kasvot, josta erottuu silmät, nenä, suu ja leukakin. Kalliomaalaukset on liitetty kivikauden ihmisten uskomuksiin, henkiseen elämään, sillä kuva-aiheista voi erottaa yhtymäkohtia pohjoisen havumetsävyöhykkeen pyyntikulttuurin shamanistiseen uskomusmaailmaan.
Kalliosta löytyy jopa 20 hirvikuviota, joista osalla on sydänpiste, kuten ihmiselläkin. Seinämässä on
ainakin 17 ihmiskuviota, ja joidenkin päästä kasvaa myös hirvensarvet. Lisäksi naishahmoja on
erikseen hahmoteltu seinämiin, jouset käsissään. Katse löytää yhä enemmän erilaisia eläimiä,
veneitä ja kokonaisia miehistöjä. Näkymä on häkellyttävä.
Huomioni nauliutuu seinämän yläpäähän, vahvasti erottuvaan kämmenkuvioon. Ihmisen kädenjälki menneisyydestä, punamultamaalilla ikuistettuna. On arveltu, että maalissa on punamullan lisäksi verta, rasvaa ja sideaineena myös mahdollisesti linnun munia. Kalliopinnasta liuenneiden mineraalien ansiosta maalaukset ovat saaneet suojaavan pinnan niin, että me, tämän hetken taivaltajat, näemme heidän, tuhansien vuosien takaisten taiteilijoiden maailmaan. En saa silmiäni irti tuosta punaisesta kämmenestä, sen selkeästi erottuvista sormista. Voisinpa koskettaa sitä, koskettaa häntä. Mieli maalailee nanosekunneissa monia muotoja tuolle tuntemattomalle hahmolle, joka muinoin painoi kätensä kallioon ja täten on yhä edelleen näkyvä silmissämme, tänäkin päivänä.
Kallion edessä avautuu Yöveden ranta, jonka tuntumaan istuudumme. Leuto tuuli, kuksassa
höyryää kuuma tee, katse lepää laineiden ja kaukaisten saarien silueteissa – mielikuvissa kaukaa
luodolta lipuu hiljalleen kohti puisia soutuveneitä, muinaisia matkalaisia mukanaan.
Astu mukaan matkalle menneeseen seuraamalla muinaisia museoseikkailujamme: Instagram @tattie #matkamenneeseen
