Sibbe Live!: Soirée a Paris

22.04.2026 19:00 – 20:00

Peruslippu 20€ + tilausmaksu (alk. 1,50 € + 0,65 % tilauksesta)

Opiskelija/eläkeläinen/lapsi 15€ + tilausmaksu (alk. 1,50 € + 0,65 % tilauksesta)

HUOM! Museokortti ei käy maksuvälineenä.

Liput ostettavissa museon kassalta 21.1.2026 eteenpäin.

Ohjelma:

G. Fauré: Sonaatti viululle ja pianolle nro 1 A-duuri, op. 13
C. Debussy: Sonaatti viululle ja pianolle g-molli
F. Poulenc: Sonaatti viululle ja pianolle, FP 119

Gabriel Faurén (1845–1924) ensimmäinen viulusonaatti A-duuri, op. 13, on yksi hänen varhaisista mestariteoksistaan ja tärkeä teos ranskalaisen kamarimusiikin historiassa. Teos sävellettiin vuosina 1875–1876 ja edustaa siten Faurén nuoruuden luomisvoimaa, jossa romanttinen tunneilmaisu yhdistyy hänen tyypilliseen hienostuneisuuteensa ja muodon selkeyteen. Sonaatti omistettiin viulisti Paul Viardot’lle, joka oli säveltäjän läheisen ystävän, Pauline Viardot’n poika. Teos kantaesitettiin helmikuussa 1877.

Ensimmäinen osa, Allegro molto, on eloisa ja energinen, täynnä rytmistä elinvoimaa ja laulavia teemoja. Pianon ja viulun vuoropuhelu on tasavertaista, ja molemmat instrumentit osallistuvat melodiseen ja harmoniseen kehittelyyn. Liikkeessä kuuluu Faurélle ominainen valoisuus ja jatkuva liike eteenpäin, jossa romanttinen paatos yhdistyy klassiseen rakenteeseen. Hidas toinen osa, Andante, tuo vastapainoa avausosan intensiivisyydelle. Se on lyyrinen ja lämmin, lähes laulunomainen meditaatio, jossa viulu soi kuin ihmisääni. Pianon säestyksessä on hienovaraista polyfoniaa ja harmoniat liikkuvat pehmeästi modulaatioiden kautta. Scherzomainen kolmas osa, Allegro vivo, on kepeä ja tanssillinen. Sen rytminen eloisuus ja älykkäät aksentit tuovat mieleen Mendelssohnin henkevyyden, mutta Fauré antaa sille oman, ranskalaisen viehätyksensä – kirkkaan ja elegantin. Finaali, Allegro quasi presto, on vauhdikas ja virtuoosinen päätös, jossa säveltäjä yhdistää teknisen taituruuden ja melodisen runollisuuden. Osa huipentuu kirkkaaseen A-duuriin, joka päättää teoksen energisesti ja toiveikkaasti.

Faurén ensimmäinen viulusonaatti merkitsi uutta suuntaa ranskalaisessa kamarimusiikissa, joka oli pitkään saksalaisten mallien hallitsemaa. Sen hienostunut harmonia, laulava melodiikka ja tasapainoinen muoto tekivät siitä nopeasti suositun, ja teosta pidetään edelleen yhtenä Faurén rakastetuimmista ja soitetuimmista kamarimusiikkiteoksista.

Claude Debussyn (1862–1918) Sonaatti viululle ja pianolle valmistui vuonna 1917 vain vuosi ennen säveltäjän kuolemaa. Se jäi hänen viimeiseksi valmistuneeksi teoksekseen ja on osa suunniteltua kuuden sonaatin sarjaa, joista hän ehti säveltää vain kolme.

Sonaatti syntyi vaikeassa elämäntilanteessa ja levottomana historiallisena aikana – Debussy kärsi vatsasyövästä ja Ranska eli ensimmäisen maailmansodan varjossa. Sairaudestaan ja sodasta huolimatta hän jatkoi säveltämistä niin kauan kuin jaksoi. Debussy kirjoitti teoksen osittain kannanottona ranskalaisen kulttuurin puolesta ja vastapainoksi saksalaisen musiikkiperinteen hallitsevalle asemalle. Tässäkin mielessä sonaatti on tietoinen – se on melankolinen ja silti ylpeä jäähyväinen.

Debussy oli vakavasti sairas viulusonaatin ensiesityksen aikaan ja esiintyi lavalla huomattavasti heikentyneenä. Hän esitti teoksen yhdessä viulisti Gaston Poulet’n kanssa toukokuussa 1917 Pariisissa.

Sonaatti on tiivis ja syvästi henkilökohtainen. Ensimmäinen osa, Allegro vivo, on eloisa mutta hauras. Sen rytminen energia kätkee sisäänsä herkkyyttä ja levottomuutta. Musiikissa voi aistia myös espanjalaisia sävyjä, mikä korostuu erityisesti rytmisessä liikkeessä ja melodisissa eleissä. Toinen osa, Intermède: Fantasque et léger, on kevyt ja leikkisä, mutta sen kepeydessäkin on haikeutta. Kolmas osa, Très animé, on eloisa ja paikoin dramaattinen, ja siinä kuullaan kaikuja aiemmista teemoista.

Francis Poulenc (1899–1963) sävelsi sonaatin viululle ja pianolle vuosina 1942–1943 runoilija Federico Garcia Lorcan muistoksi. Poulenc yritti useita kertoja säveltää sonaattia jousi-instrumentille, mutta vasta viulusonaatti valmistui useamman hylätyn yrityksen jälkeen. Se jäikin säveltäjän ainoaksi sonaatiksi tälle instrumentille. Sonaatin valmistumiseen vaikutti suuresti viulisti Ginette Neveu, jolta säveltäjä sai paitsi tukea myös neuvoja viuluosuuden kirjoittamiseen. Poulenc kutsui sonaattiaan hirviöksi sen haastavan luomisprosessin vuoksi. Sonaatin ensiesittivät Neveu ja säveltäjä itse kesällä 1943, mutta Poulenc myöhemmin muokkasi sonaattia ja se sai lopullisen muotonsa 1949.

Poulenc jäi miehitettyyn Ranskaan toisen maailmansodan vuosina ja ilmaisi poliittisia mielipiteitään tuotantonsa kautta omistamalla sävellyksensä tarkoin valituille runoilijoille. Lorca, jolle viulusonaatti on omistettu, oli myös harkittu valinta, sillä hän kuoli fasistien ampumana Espanjan sisällissodassa 1936. Sonaatin osien nimet Allegro con fuoco, “nopeasti ja tulisesti”, ja Presto tragico, “erittäin nopeasti ja traagisesti”, ovatkin sonaatin syntyhistorian huomioon ottaen hyvin ymmärrettävissä. Sonaatin ääriosat kuvastavat Lorcan kuoleman synnyttämää surua ja murhetta. Keskiosa Intermezzo on kuitenkin hellä ja haikea, ja nuottiin on kirjattukin suora lainaus Lorcalta, “kitara saa unet itkemään”. Osan pizzicatot, näppäilyt, kuvastavat kitaraa, ja niiden vastakohtana osaa kannattelee raukean kaunis ja viipyilevä päämelodia.