Sirpa Kärkkäinen: Puut on meidän keuhkot

”Mitä löytyy helsinkiläisen takapihalta? Pieni, salainen pusikko; merkitsemätön maapläntti, jolla männynneulasin katetut polut risteilevät ja aurinko siilautuu puiden lehtien läpi. Näillä takapihoilla kohtaavat toisensa niin koiranulkoiluttajat, leikkivät lapset ja omaa rauhaa kaipaavat mietiskelijät. Nämä kaupunkisuunnittelijan unohtamat joutomaat ovat kaupunkilaisen henkireikä.”

Tätä takapihaa edustavat taiteilija Sirpa Kärkkäisen Espoon, Sipoon ja Vantaan luonnontilaiset metsät ja järvilampareet. Parin viime kesän aikana hän on kävellyt, pyöräilyt ja retkeillyt näissä maisemissa. Samalla ovat syntyneet Puut on meidän keukot -näyttelyn työt.

Luonnossa liikkuessani Sirpa Kärkkäinen oppi, että parasta on unohtaa töiden ennakkoon suunnitteleminen. Kukin voi mielessään kuvitella, millaista on maalata lehdelle, jota tuuli havisuttaa heltiämättä. Tai kuinka rosoista onkaan kallio tai puunkuori kohdattavaksi perinteisin maalausvälinein. Parhaimmat ja onnistuneimmat kuvat syntyivät tästä syystä usein välineistä, joita luonto itse tarjosi. Sellainen saattoi olla retkeilijän unohtama ja auringon punaiseksi polttama viinirypäleen ranka tai nuotioon sammunut ja unohtunut paksu hiilenpala.

Tästä syystä jokaisen näyttelyn kuvaan liittyy tarina, kokemus juuri siitä paikasta ja hetkestä, jossa se syntyi. Tarinoiden lisäksi osaan kuvista liittyy lyhyt video.

Puut on meidän keuhkot -näyttelyn työt jakaantuvat kolmeen ryhmään:

Ilmiintyneiden joukosta löytyvät menninkäiset ja metsänhenget, jotka yllättävän runsaslukuisina alkoivat pilkistellä esiin luonnossa liikkuessani – sitä runsaampina, mitä enemmän taiteilija aikaansa siellä vietti.

Avitettujen ryhmästä löytyvät työt, joiden materiaalit löytyivät itse luonnosta, mutta joita Kärkkäinen rakensi vastaamaan omia visioitani. Jotkut niistä syntyivät välähdyksenomaisesti, tuossa tuokiossa ja paikan päällä, joitakin rakentelin pitkäänkin ja sijoitin sitten haluamaani paikkaan.

Jätettyjen ryhmästä löytyvät ne ihmisen jäljet, joita luonto katsoo karsaasti ja pitkään. Ne ovat heitteille jätettyjä ja unohdettuja – katseiden takapihoille.

Sirpa Kärkkäinen toivottaa näyttelyyn tervetulleeksi näillä sanoilla: ”Itse koin tätä näyttelyä tehdessäni onnea, iloa ja vapautta. Näitä samoja kokemuksia toivon myös sinulle, joka tähän näyttelyyn tutustut!”